Olen ollut varsin onnekas siinä suhteessa, että olen kolminkertainen kummitäti. Ja se on minusta ihanaa. Viime kuussa vietimme kahden hurmaavan pienen ihmisen ristiäisiä, joista toisissa toimin jälleen kummitädin roolissa ja siksi nyt muutama sana pikkuruisista tyypeistä ja heidän juhlistaan.
Oli kyseessä sitten perinteiset ristiäiset tai niin kutsutut nimiäiset, on mielestäni uuden ihmisen syntymä aina mitä hienoin juhlan paikka. Luin juuri jostakin 1950-luvun tapaoppaasta, että kastejuhlassa perheen uusi jäsen esitellään muille ihmisille ensimmäistä kertaa. Tämä ei liene käytäntö enää useimmissa perheissä, mutta idea taustalla on hauska. Se, että kaikki pienelle vauvalle läheiset kokoontuvat yhteen juhlimaan syntymää ja nimenantoa on tärkeää. Perinteisessä kasteessa lapsi otetaan osaksi seurakuntaa, mutta itselleni tällä kokoontumisella (oli se siis kristillinen tai ei) on merkitys sen kannalta, että lapsi otetaan osaksi sosiaalista yhteisöä - eli perhettä - juhlistamalla. Juhlien järjestäminen kertoo siitä, että tulokas on rakastettu ja juhlinnan arvoinen yksilö.
Kaste- tai nimiäislahja on merkki tästä arvostuksesta, mutta myös sen muoto on muuttumassa. Lukemassani 60 vuotta vanhassa tapaoppaassa kummilahjaksi suositeltiin hopealusikkaa, mutta uskon tämän tavan olevan väistymässä. Itse en ainakaan yhdenkään kummilapseni kohdalla ole harkinnut lusikkaa, joka on mielestäni hieman - no, vanhanaikainen. Nykyään moni kummi hankkii lapselle jonkunlaisen vauvakirjan ja näin olen itsekin toiminut. Pidän lahjan konkreettisuudesta ja siitä, että se on lopulta melko henkilökohtainen. Viime kuussa vietetyistä ristiäisistä toisissa en kuitenkaan ollut kummina, ja siksi lahjaksi piti keksiä jotakin uutta. Päädyinpä siis askartelemaan jotakin mukavaa lastenhuoneen seinälle pikku ukon kunniaksi.
Ps. Yksi juttu näissä juhlissa on vielä aivan ehdottoman hienoa: voileipäkakut. Rakastan voileipäkakkuja.
