Joskus käy niin, että stressin kasaantuessa ihminen hätääntyy. Aloitetaanpa tarina tammikuun alusta.
Muutama kuukausi sitten häät alkoivat ahdistaa. Ei siis naimisiinmeno, vaan itse juhlien järjestäminen. Meillä oli hurja määrä vielä edessä olevia päätöksiä ja järjestettäviä asioita. Opiskelustressin lisäksi häät alkoivat näyttäytä vain yhtenä lisästressin aiheuttajana. Minua ärsytti suunnattomasti, sillä en ole sellainen ihminen, joka haluaa stressata jostakin tällaisesta asiasta. Silloin minussa heräsi pieni antimorsian.
En sano, etteikö antimorsiammuudessa olisi joskus paljon hyvääkin: se estää ihmistä pimahtamasta häihin tavalla, jossa siitä tulee ainoa elämän sisältö. Tämä oma antimorsiameni (ja myös antisulhaseni) halusi kuitenkin perua koko häät ja hoitaa asiat maistraatissa seuraavalla viikolla. Toinen vaihtoehto oli järjestää häät, jotka olisivat ennemminkin vain häitä etäisesti muistuttavat juhlat. Totean tässä, ettei todellakaan ole olemassa oikeaa tapaa viettää häitä, ja jokainen pariskunta juhlikoot juuri sellaisella tavalla, mikä tuntuu omimmalta.
Pitkän ja hartaan keskustelun jälkeen kallistuimme kuitenkin häiden järjestämisen kannalle. Antimorsian ei kuitenkaan hellittänyt, sillä olin saanut päähäni, että näissä häitä etäisesti muistuttavissa juhlissa asuni ei olisikaan perinteinen hääpuku. Mekon pitäisi olla lyhyt. En myöskään halunnut nähdä liikaa vaivaa puvun etsimisessä, ja siksi tapahtuikin Se, mistä kirjoitin edellisessä päivityksessä. Se Mekko. Menin ensimmäiseen liikkeeseeen minkä tiesin, kokeilin mekkoja ja hätäännyin. En jaksanut enää nähdä puvun löytämisen eteen vaivaa. Halusin eroon stressistä.
Kyseinen Mekko alkoi epäillyttää minua muutaman päivän jälkeen. Ymmärsin pian konkreettisesti, että vaikka kolttu onkin ihana ja istui minulle hyvin, en todellakaan näyttänyt morsiolta. Näytin enemmän morsiusneidolta. Silloin antimorsian alkoi väistyä pienen bridezillan edeltä. Hoksasin, että menen tällä tavalla naimisiin vain kerran - tällaista päivää ei tule toista. Eikä minulle todennäköisesti tule mahdollisuutta näyttää yhtä kauniilta enää koskaan. Pinnallista, tiedän. Mutta minäpä nyt vain satun välittämään myös näistä asioista. Haluan vain näyttää häissämme ennemmin morsiamelta kuin statistilta.
Palasin siis lähtöruutuun. Pohdin tarkkaan sitä, mitä olin halunnut hääpuvulta ennen tammikuista lyhytmekko-sekoiluani. Olin jo kihlautumisestamme saakka (kesä 2010) pyöritellyt ideoita yksinkertaisesta, vintage-henkeä noudattelevasta puvusta, jossa saisi olla pitsiä. Tämä idea tuntui edelleen omimmalta. Mieleeni oli jäänyt eräs puku, mitä olin kokeillut ennen joulua Helsingissä, mutta jota en siinä tilanteessa raaskinut tilata. Palasin liikkeeseen eilen ja kokeilin pukua. En panikoinut enkä hätäillyt, vaan harkitsin ja punnitsin asiaa. Ja puf! Puku tuntui juuri oikealta hääpäivää varten, ja pystyin helposti kuvittelemaan itseni siinä juhlapäivänä. Niinpä tilasin sen, puvun no. 2.
Nyt asiat ovat hieman tasoittuneet. Häitä varten on melkein kaikki tärkein jo hoidettu, ja siksi häästressi alkaakin kadota. Samalla olen morsiona (kummallinen kerrassaan tämä rooli) alkanut palautua omaksi itsekseni, joka haluaa juhlia sulhonsa kanssa naimakauppojaan kunnolla. Häämme tulevat olemaan todella häät, mutta meidän omalla persoonallisella otteellamme. Rentouttavaa on ymmärrys siitä, että voimme todella järjestää juuri sellaiset juhlat, kuin haluamme.
Ps. Sen Mekon väri? Haalea vaaleanpunainen. Nyt ymmärtänette sen morsiusneito-viittauksen.
